Seurakunta on siis Kristuksen ruumis ja sellaisena jakamaton. On ymmärrettävää, että peukalon ja pikkuvarpaan välillä on etäisyyttä, mutta jos peukalo riitautuu kämmenen kanssa seuraa halvaus tai kramppitila. Peukalon on suostuttava yhteyteen muun käden kanssa, muuten se ei ole ainoastaan hyödytön, vaan pahimmillaan suorastaan haitallinen. Eristäytyvä uskova on kuin kramppaava peukalo tai Kristuksen ruumiin välilevyn pullistuma.
Lahkohenki eli yhteystulehdus on edelleen eräs merkittävimmistä ongelmista Jumalan seurakunnan keskellä. Oman ryhmän paremmuutta korostava teologia on jakanut kristikansan lukemattomiin toisiaan vikoileviin ryhmittymiin, tunnustuskuntiin ja herätysliikkeisiin. Eri ryhmien kilpailu ja vastakkainasettelu on monilla alueilla ja paikkakunnilla niin vanha perinne, ettei sen kyseenalaistaminen tule mieleenkään.
Kristikunnan hajaannus on seurausta sielunvihollisen työstä. Hän hajotti ja pyrkii hallitsemaan. Hajaannus on halvaannuttaneet Kristuksen ruumiin monisairaaksi raadoksi, joka makaa henkitoreissaan. Samaan aikaan ihmettelemme, miksi kuvaukset alkuseurakunnan elämästä poikkeavat omastamme niin radikaalisti. Alkuseurakunta oli yhteisö, joka eli yliluonnollista ylösnousemuselämää luonnollisen ja katoavan keskellä, toisin kuin me. Meidän ajassamme on seurakuntia, jotka ovat täynnä teologiaa, mutta joissa on huutava Jumalan tuntemisen puute. Osa teologeista selittää ongelmaa pois väittämällä, että asioiden kuuluukin olla näin. Tällainen teologia tekee Jeesuksesta valehtelijan. Jeesuksen mukaan hänen opetuslapsensa laskevat kätensä sairaiden päälle ja sairaat parannetaan. Merkittävä osa kristikunnasta on sen sijaan delegoinut parantamisen lääkäreille, ettei joutuisi syytetyiksi puoskaroinnista. Kun uskova sairastuu hän soittaa ennemmin terveyskeskukseen, kuin seurakuntansa vanhimmille, vaikka Jaakob, Herran veli, kehottaakin tekemään niin.
Yhteystulehduksella on hintansa. Se on Jumalan todellisen läsnäolon puute. Lahkohengen hallitsemissa seurakunnissa valtaavat nykyajan Ananiaat ja Safiirat parhaita paikkoja samalla kuin Jeesuksen todelliset opetuslapset etsivät lähintä uloskäyntiä. Olemme luopuneet siunauksista, joita Jeesuksen seuraaminen olisi tuottanut. Sen sijaan, että olisimme seuranneet Jeesusta, Pyhän Hengen johtamina, olemme lähteneet seuraamaan ihmisiä. Etsimme siunausta, mutta saimme kirouksen. Menetimme Jumalan tuntemisen ja hänen ihmeellisen läsnäolonsa.
Jumala kutsuu seurakuntaansa, kuten Aatamia aikoinaan, ulos pusikosta. Jumala haluaa meidän olevan läsnäolossaan alastomina ja vailla häpeää, sen sijaan, että syyttelisimme toisiamme ja kinastellen siitä, kukan on eniten väärässä. Jumala kutsuu meitä takaisin yhteyteensä ja pyhyyteen. Meidät on tarkoitettu yhteisöksi, joka elää ulkopuolella leirin. Ristinkantaja ei voi pelata roolipelejä. Siksi meidän on uskallettava riisua naamiot ja todeta, että roolileikkien aika on ohi. Meidän on kohdattava toisemme rakkaina veljinä Jeesuksessa Kristuksessa. Muuten olemme edelleen, kahden vuosituhannen jälkeen, esteenä Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen toteutumiselle: että he yhtä olisivat. Lahkohenki on hylättävä syntinä, koska se on kapinaa itseään Jumalaa vastaan. Pyhä Henki haluaa tehdä kuivuneet luumme jälleen eläviksi.
Meidän on lähdettävä liikkeelle siitä, mikä on keskeistä ja yhteistä, Kristuksen rististä. Jos asetamme kaiken keskipisteeseen Jeesuksen Kristuksen Golgatan uhrin ja itsemme sen ympärille armosta pelastuvina, samanarvoisina ihmisinä, niin muut, kehälliset asiat löytävät aikanaan paikkansa. Riidat katoavat. Tulee mahdottomaksi kirota suulla sitä, jota sydän siunaa. Henki todistaa meidän henkemme kanssa että me olemme Jumalan lapset. Kristus minussa tervehtii Kristusta sinussa ja me olemme yhtä. Kuuliaisuus Kristukselle, opetuslapsen asenne, yhdistää meidät. On mahdottomuus, ettei Jumalan Henki kykenisi yhdistämään kahta uskovaa, jotka rakastavat Isän tahdon tekemistä, aivan riippumatta taustoista. Jumala kutsuu meitä yhteyteen keskenämme, jotta hän voisi ilmaista kirkkautensa keskellämme. Omassa Temppelissään.
Artikkeli on julkaistu alunperin Matti Lahtisen blogissa: Jumalan unelma